Callitrichidae eli kynsiapinat– marmosetit ja tamariinit
Kynsiapinat
ovat pieniä uuden maailman apinoita, joihin kuuluvat marmosetit ja tamariinit.
Kynsiapinat painavat kääpiömarmosetin 120 grammasta suurimpien
leijonatamariinien 720 grammaan. Tutkijoitten mukaan lajit ovat kehittyneet
suuremmista lajeista. Kynsiapinat saattavat elää 20 vuotiaiksi vankeudessa,
mutta luonnossa ne elävät luultavimmin huomattavasti vähemmän. Kynsiapinat ovat laumaeläimiä, ja elävät
perheryhmissä.
Elinympäristö
Pohjoisin
laji, Geoffroyntamariini, elää Pohjois-Kolumbiassa ja eteläisessä Panamassa.
Muuten kynsiapinat eivät elä Väli-Amerikassa. Enimmäkseen niiden elinalue
koostuu Brasilian sademetsistä, mutta myös Boliviasta ja Paraguaysta, ja
kuivemmista metsistä. Kynsiapinat ovat puussa eläviä apinoita ja suosivat
metsän ala- ja keskikerroksia.
Ruokavalio
Ruokavalio
koostuu monenlaisista hedelmistä, niveljalkaisista, etanoista, medestä, kukista,
sienistä, pienistä liskoista ja sammakoista ja linnunmunista. Joka lajilla on
oma ruokien suhde ruokavaliossa , ja ruokavalio vaihtelee myös vuodenajan
mukaan.
Monet lajit
käyttävät puitten mahlaa ja pihkaa ravintona.
Marmosetit ovat parhaiten kehittyneet hyödyntämään pihkaa ja mahlaa,
niiden purukalustokin sopii puiden jyrsimiseen, ja ne voivat itse purra puihin
reikiä josta litkiä mahlaa, kun taas tamariinit eivät purentansa vuoksi tähän
kykene. Tamariinien ruuansulatuskaan ei
kykene samalla tavalla hyödyntämään pihkaa ja mahlaa, vaikka satunnaisesti
niitä ravinnokseen käyttävätkin.
Valkotupsusilkkiapina
( eli the Common Marmoset jota olen hoitanut työssäoppimiseni ajan) ja
mustasilkkitupsuapina hyödyntävät eniten mahlaa ja pihlaa kynsiapinoista. Nämä
lajit tarvitsevat mahlasta saatavia ravinteita, esimerkiksi kalsiumia. Muut
marmosetit käyttävät ravinnokseen enemmän hedelmiä ja hyönteisiä, esimerkiksi
hopeamarmosetti on käyttää mahlaa vain satunnaisesti. Kääpiömarmosetti eroaa
muista siinä että sen ruokavalio koostuu pihkasta ja hyönteisistä, hedelmien ja
kasvisten jäädessä taka-alalle.
Vankeudessa
ruokavalio koostuu yleensä pelleteistä, hedelmäsekoituksista ja hyönteisistä.
Kynsiapinat pitäisi ruokkia vähintään kolme kertaa päivässä, ja niin, että
ravinteellisesti rikkain tarjotaan aamulla kun eläimet ovat nälkäisimmillään.
Kynsiapinat
tarvitsevat paljon D3-vitamiinia. Koska ne eivät voi saada sitä tarpeeksi
vankeudessa, sitä täytyy lisätä niiden ruokavalioon. Hyvä tapa on ruiskuttaa
sirkkaan D3-vitamiinia ja syöttää sirkka kynsiapinalle. Toinen keino on
UVB-lamput.
Tärkeää on
tarjota ruokaa useasta eri paikasta, jotta arvo-asteikolla alimmallakin olevat
apinat pääsevät syömään. Vähintäänkin tulisi olla ruokakulho per eläin. Ruoka-
ja vesikulhot tulee pestä päivittäin, ja vettä pitää aina olla saatavilla.
Lisääntyminen
Kynsiapinoilla
vain lauman dominoiva pari lisääntyy. Tämä estää tehokkaasti sukusiitosta, eikä
poikasia siis yleensä tarvitse erottaa laumasta.
Kynsiapinat
saavat yleensä kaksi poikasta, joskaan yksi tai kolmekaan eivät ole
harvinaisia. Poikkeuksen tekee hyppytamariini joka saa vain yhden poikasen
kaksosten ollessa harvinainen poikkeus.
Naaras tulee
kiimaan kymmenen päivän päästä synnytyksestä. Usein naaras on jatkuvasti
tiineenä. Tiineys kestää noin 145 päivää.
Koko lauma
osallistuu poikasten hoitoon.
Virikkeellistäminen
Virikkeellistämisen
tarkoitus on stimuloida luonnollista käyttäytymistä, kehittää fyysisiä ja
henkisiä kykyjä erilaisten ärsykkeiden avulla ja välttää stereotyyppisen
käytöksen muodostumista. Kynsiapinoiden
kanssa on oltava erittäin tarkka siitä, ettei aiheuta liikaa stressiä, sillä ne
ovat erittäin herkkiä eläimiä. Vaikka stressiä vaaditaan toimivan immuunisysteemin
ylläpitoon, liika stressi romahduttaa sen.
Kynsiapinoiden
tarhassa olisi hyvä olla eri paksuisia, muotoisia ja tuntuisia puita
mahdollistamassa monipuolisen kiipeilyn. Joka ulottuvuus pitää käyttää tarhasta
hyödyksi, oksia niin poikittain, sivuittain, pitkittäin kuin kallellaankin.
Virikkeellistäminen alkaa tarhan
suunnittelusta. Tarhan itäisi olla ikään kuin pieni pala viidakkoa.
Ruoan
etsiminen on tärkeää luonnonvaraisille kynsiapinoille. Siihen ne käyttävät 35-
60% ajastaan. Eläintarhoissakin ruoanetsintään pitäisi kannustaa, ja suurin osa
virikkeellistämisestä liittyy ruokaan.
Jokaisella kynsiapinalajilla on omat tapansa etsiä ruokaa. Siinä missä
valkotupsusilkkiapinat jyrsivät puihin reikiä saadakseen mahlaa,
leijonatamariinit kaivelevat hyönteisiä onkaloista pitkillä sormillaan.
Esimerkkejä
virikkeistä: lahoava kanto, josta etsiä hyönteisiä, roikkuvat korit joihin
laittaa esimerkiksi vihanneksia, hunajaa sisältävä kookos johon on porattu
reikiä, köysistä roikkuvat hedelmät, puuhun poratut reiät joita täytetään
mahlalla…
Muita, ruokaan
liittymättömiä virikkeitä: sprinklerit, jotka ikään kuin matkivat sadetta,
putket ja mökit joissa piileskellä, näkö- tai kuuloyhteys toisen lajisiin
eläimiin, eri tuoksuiset kasvit kuten laventeli tai rosmariini…
Kynsiapinoiden käsittely
Apinoita ei
tule missään nimessä käsitellä, jossei se ole aivan välttämätöntä. Käsittely ei
ole osa päivärutiinia. Se on apinalle aina erittäin stressaava tilanne, ja voi
jopa koitua sen kuolemaksi. Stressaavat
tilanteet myös heikentävät hoitajan ja apinoitten suhdetta. Apinat eivät anna
käsittelyä ikinä anteeksi, ja rikottu luottamus saattaa häiritä
hoitorutiineita.
Käsittely
voi tulla tarpeeseen vain jos eläimen terveys vaatii sen kiinniottamista. Paras
ote on takaapäin ja juuri kainaloiden alta. Ote ei saa olla liian tiukka, ja
varoa pitää etenkin raajojen varpaita, jotka ovat herkkiä murtumaan. Jos eläin
puree hanskaa ( hanskat tulee aina olla käsiteltäessä!) , pitää odottaa että se
itse päästää irti, jottei vahingoita sen hampaita.
Käsittelyä
tulee välttää viimeiseen asti. Siirtämiset onnistuvat yleensä tunneleiden ja
pesien avulla, sulkemalla eläin tunneliin tai pesään ja sitten viemällä uuteen
paikkaan.